3.11.2017

Pohdiskelin pitkään postaamista seuraavasta aiheesta. Mietin, olenko bloggaajaluonteeltani enää sellainen, että olisi luonnollinen jatkumo kirjoittaa tällaisesta aiheesta sen tarkemmin. Ja vaikka julkista blogia kirjoitankin, on se olemassa pääasiassa kuitenkin itseäni varten, joten miksi ei.

Haluan laittaa teidät ja itseni ajattelemaan hetkeksi sitä, miten tärkeää on olla onnellinen itsessään - henkisesti ja fyysisesti. Vaikka olenkin kamppaillut syömishäiriön kanssa matkani varrella ja ollut solmussa myös henkisesti, havahduin noin vuosi sitten kovemmin itsetunto-ongelmiin. Asiat ovat lumipallon lailla vahvistuneet tuon vuoden aikana. 

Kaikki alkoi päivästä, jolloin kaverini kanssa nappailimme kuvia toisistamme. Kuvia katsellessani huomasin, etten enää nähnyt itseäni lainkaan sellaisena kuin halusin. Ennen tuota harmaata marraskuuta olin pitkään treenannut aktiivisesti, ja syönyt riittävän terveellisesti. Marraskuussa elämä kuitenkin löi eteeni täyslaidallisen haasteita, eikä voimaa itsestään huolehtimiseen juuri enää ollut. Entinen saliharrastukseni jäi takavasemmalle ja tärkeintä oli, että sai syödyksi edes jotain - mitä tahansa. Syömishäiriötaustastani olin oppinut, että ravinnonsaannista huolehtiminen oli tärkeintä. Ilman polttoainetta tuskin jaksaisi kantaa murheitaan.

Kuukaudet kuluivat, ja aloin olla selvillä vesillä kaiken tapahtuneen jälkeen. Aloitin treenaamaan kouluratsastusta yhä kovemmin, ja saliharjoitteluni sai edelleen jäädä. Olin kiireinen, ja menettänyt mielenkiintoni kuntosalilla treenaamiseen. Kuukausi toisensa jälkeen olin yhä tyytymättömämpi itseeni ulkoisesti. Vaikka miten todistelin itselleni olevani "hyvä tyyppi" sisäisesti, ei siitä ollut mitään hyötyä. Ainoa arvostamani asia oli vuosi sitten saavuttamani "huippu" fyysisessä kunnossani, vaikka tiesin henkisten valmiuksieni olevan sillä hetkellä täysin riittämättömät saavuttaakseni saman. Samalla, kun olin tyytymätön ulkoiseen olemukseeni, alkoi henkinen tyytymättömyyteni kasvaa. Kysyin monta kertaa itseltäni, miksi en jaksanut ja huolehtinut paremmin itsestäni. Samaan aikaan olossani tiesin ja tunsin vastauksen.

Lopulta ajauduin tilanteeseen, jossa ryhdyin välttelemään tilanteita, joissa minun tulisi olla vähissä vaatteissa. Esimerkiksi lihashuollot ovat osa tavallista arkeani, mutta niistä muodostui pian ongelma, jota viimeiseen asti välttelin. Aloin vältellä jopa edes vahingossa hipaisemasta itseäni. Kaikkein pahinta oli pelätä jonkun koskevan minuun. Olin ajanut itseni henkisesti niin nurkkaan, että tärisin yksin pystymättä nousemaan ylös. Vasta tuossa pisteessä ymmärsin, että tilanteeseen olisi saatava uusi suunta. Siitä lähtien olen edennyt, vaikkei eteneminen ei olekaan ollut järin nopeaa. Olen hakenut samaa apua, josta koin hyötyä syömishäiriöni pahimmassa pyörteessä. Olen ottanut kaksi askelta eteen, yhden taakse.

Entä mitä itsetunnolleni kuuluu tänään? Olen vasta vähän aikaa sitten ryhtynyt puhumaan ääneen itsetuntoni kolhuista. Asiat alkavat konkretisoitua hiljalleen, ja tunnen löytäväni jatkuvasti työkaluja sen käsittelyyn. Yritän panostaa järkevään ja terveelliseen ruokailuun, jotta voisin saada pääni kasaan. 

Syömishäiriönikään ei ole ollut koskaan lähtöisin siitä, että olisin ollut varsinaisesti tyytymätön itseeni. Kaikki on saanut alkunsa siitä, ettei mikään ollut riittävää. Halusin aina vain "parempaan kuntoon" keinolla millä hyvänsä. Myös kliseisellä hallinnan tunteella myönnän olleen osuutensa asiaan. 

Mikäli joku minut tunteva ajattelee, ettei ongelmani ulkoisesti ole kovinkaan suuri, haluan painottaa, että esimerkilläni tahdonkin tuoda esiin mielen luomia mittasuhteita. Miten tärkeää onkaan viihtyä omassa kehossaan, ja hyväksyä elämäntilanteiden pakottamat muutokset. Aika tulee muuttamaan meistä jokaista. Vastaan taistelemalla elämä kapenee, ja pian on pisteessä, jossa pelkää kuollakseen omaa varjoaan. Elämä ei ole sen arvoista, että meidän kannattaisi olla liian tyytymättömiä itseemme.


"ylös katsotaan ja tahdotaan vaan menestyjii
ja vaikkei meniskään
niin esitän et menee hyvin
jatka hymyilyä vaikka tekis mieli huutaa niin
ei kukaan haluu kuulla siit

lisää selfieitä
minä ensin, oma napa
nuoret naiset pelkää ettei riitä omast takaa
täyteaineet tähdeksi
täydellisyys tavoitelmaa
ku tavoitteena oma vartti valokeilaa"

Tuomas Kauhanen - Rakkauslaulu