6.7.2017


Sairausloman lähestyessä loppuaan on ryhdyttävä suunnittelemaan, mihin suuntaan tulevasta risteyksestä käännyttäisiin. Uusi ammatinvalinta? Uusi kotikaupunki? Entä mistä kaikesta on luovuttava saavuttaakseen jotakin muuta? Raapustan kopiopaperin pintaan avainsanoja, jotka jokainen liittyvät vahvuuksiini sekä tulevaisuuteen, jollaisena sen näen. Kirjainsotku ahdistaa palana kurkussa. Liudasta vaihtoehtoja on muodostunut uhka, eikä niin paljon toivomani mahdollisuus. Selaan Opintopolkua, mutta en pysty keskittymään mihinkään. Minne katosi se osa minusta, joka aina tiesi minne on matkalla? Tahdon liian paljon, enkä pysty valitsemaan.

Yhdestä asiasta olen varma - edellisten opintojeni pariin en enää palaisi. Kompastuin jo kyllin pahasti omaan tahdonvoimaani. Nyt kaapissani odottaa lakki vailla päähän painamista, mutta mitään muita todisteita vuosistani en saanut. Missä olisin tänään, ellen olisikaan palanut loppuun?

Kulunut vuosi hevosten ja valmentautumisen parissa on sekoittanut pakkaa enemmän kuin koskaan kuvittelinkaan. Silmissäni vilisevät termit viikonloppukursseista ja pätevyyksistä. Samaan aikaan sisälläni asuu painostava tunne siitä, että kaikki se olisi viisasta pitää aisoissa niin, että kykenisin kehittymään kilpailevana ratsastajana niin pitkälle kuin mahdollista. Oppia, ei opettaa muita. Miten edes voisi opettaa muita, kun on vasta itsekin ottanut ensimmäisen askeleensa? Jos aion panostaa hevosiin, on järkevää panostaa vain yhteen osa-alueeseen ja jättää ohjaaminen niille, joille se sopii parhaiten.  

Päätän tilapäisen mielenhäiriöni lopputuleman ajatukseen siitä, mitä jos kyseessä onkin vain uuden taidon opetteleminen, enkä valitsekaan suuntaa kovin pitkäksi aikaa. Sietämättömintä on ampua sokkona maalitauluun, josta uskoo löytävänsä vastauksen. Loppuun saatte keksiä itse jonkun mielestänne tähän parhaiten sopivan lauseen, sillä en pysty tällä erää enempään. Sitä paitsi olen jo myöhässä seuraavasta paikasta. Huomaatteko? Olen jatkuvasti menossa jonnekkin, vaikka lopulta en oikeasti matkalla minnekkään...