MAIJU KRISTIINA

Mä olen ennen kaikkea "elämäntapaminä". Yhtenä hetkenä toisenlainen, ja muina hetkinä taas toisenlainen, mutta silti aina minä. Myös kaiketi haaveilija. Saatan istua puolituntia yhden maitorahkapurkin kanssa keittiössä kuunnellen biisejä, jotka kuuntelin läpi äsken. En voi kieltää sitä, että ajattelisin hirveesti. Mietin ja analysoin elämääni, sekä muiden toimintaa. Ehkä siten mä olen oppinu itestäni kaiken. Mä tiedän tuntevani mut kokonaan, mutta silti musta tuntuu, että ketään toista mä en tunne täysin koskaan.

Toisten silmissä musta mieleen tulee varmaan ensimmäisenä se, että oon vahva persoona. Suora, ja tempperamenttinen. Uskallan, ja pystyn ilmasemaan mielipiteeni tilanteessa kun tilanteessa. Mun elämässä ei oo hetkee, josta miettisin "Voi kun olisin uskaltanu sanoa..." Voi olla, että jotkut kokee mut epäkohteliaana, koska sanon suoraan. Emmä oo kylmä. Mä en vaan jaksa valehdella, tai kierrellä. Mä tiedän, että sellainen loukkaa vaan enemmän. Jos mä keskustelen, mä kyllä kysyn jos mä haluan tietää, ja jos en kysy, mä en halua. Vahvuudesta tulee mieleen toinenki asia. Mä luotan itseeni etunenässä. Mulla ei oo mitään tarvetta miellyttää ketään, ja sen varjolla tehdä asioita, jotka ei tunnu musta oikeelta.

Mä en oo koskaan joutunu katumaan mitään, mitä en tehny. Mä oon tehnyt kaiken sen, mitä oon halunnut tehdä. Enkä sano tehneeni paljon. Sanon tehneeni asiat, jotka oon halunnut. Mun ei oo koskaan tarvinnut kokeilla mitään, -mä oon aina tiennyt mitä mä todella haluan.

Mä rakastun, mutta mä en oo koskaan täysin riippuvainen kenestäkään. Eikä se tarkota sitä, etten mä rakasta, vaan sitä että voin luottaa itseeni ja on hyvä niin. Mulla on elämässä 3 asiaa tärkeysjärjestyksessä, ja kaikki muu tulee niiden jälkeen. Nää kolme asiaa on niitä, jotka on mulle pyhää. Mutta samaan aikaan en voi sanan "pelko" varsinaisessa merkityksessä sanoa, että pelkäisin menettää jonkun niistä kolmesta. Mä pelkään menettäväni ainoastaan itseni. Jos mä kuolisin, tai en tietäis enää kuka olisin, se olis pahinta mitä mulle voisi tapahtua. Mä rakastan pyyteettömästi, eikä mulla oo tarvetta kostaa kellekkään. Se mitä mä annan, ei vaadi mitään vastalahjaa. Enkä mä vihaa mitään, mä en vaan kunnioita joitain asioita, toimintamalleja tai ihmisiä. Mä en vihaa edes mun koulukiusaajia. Niiden ratkasut oman elämänsä suhteen ei oo missään määrin ollu multa pois.

Tiedostan omat heikkouteni, ja vahvuuteni. En roiku itsesäälissä, vaan nostan kerta toisensa jälkeen itseni ojasta tielle jatkamaan matkaa. Mä en oo taitava matematiikassa, enkä välttämättä kielissäkään. Mä en osaa piirtää, en laulaa, -mutta ehkä se on merkki siitä, etten tarvitse mitään erityistaitoja vahvistamaan olemassaolooni, ja mun tapaa olla olemassa.

Mä rakastan muistoja. Rakastan kauniita asioita, mutta en oo mitenkään rahan tai materiaalin perään. Elän tunteille, ihmisille ja kauniille maisemille. Ja itselleni. Kaikille noille asioille, joita ei voi säilyttää hyllyssä.

Mussa on yksi asia, joka rassaa jopa mua itseä. Oon erittäin taikauskonen jossain määrin. Esim. tiettyjen korujen käyttö tietyssä tilanteessa, saattaa tuottaa huonoo onnea. En tiedä, miksi se on niin, mutta sillälailla se on aina ollut. Tottakai tiedän, ettei se oo totta, mutta niin vaan tulee joskus ajateltua. Hassua.

1 kommentti:

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !