MENNEISYYS

Mä istun huojentuneena Tipotien terveysaseman aulassa. Selässä reppu, mutta repusta matkalle pudonneet asiat eivät enää paina. Ohi kulkee elämiä, vasta syttyneitä, ja kauemmin olemassa olleita. Sisältäni säteilee iloa, mutta vain he näkevät, jotka tietävät syyn. Tänään on viimeinen kerta jotain, mitä on tuntunu olevan ikuisuuden. Tänään on viimeinen kerta ravitsemusterapeutilla. Nyt on päästetty suurista huolista irti, ja askel on kevyempi. Yli vuoden kamppailu on vihdoin kotiin päin.

Konkreettisesti huomasin asioiden helpottuneen vasta tänään. Tiedän voivani katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä, sillä minua minä itse, ja muut rakastavat juuri näin. On vihdoin selkeitä, ja puhtaita ajatuksia siitä, mitä pitää tehdä, että voi treenata tuloksellisesti. Riitän vihdoin itselleni, ja se on tarpeeksi.

Katsotaan viime vuoteen, ja siihen oksentelun noidankehään... Äh ! Ei katsota. Katse suuntaa enää eteenpäin. Levitän siipeni, ja hyppään jyrkänteeltä tuntemattomaan, komeaan lentoon tietäen, että ne siivet kyllä kantavat. On enää minä itse kanssani, -itseni pahimman vihollisen, ja rakkaimman ystävän. Olen tarpeeksi vahva tehdäkseni itselleni hyvää.

"AION OLLA SILMINNÄHDEN ONNELLINEN"

2 kommenttia:

  1. Kiva postaus ja pitäsköhän tähän vielä toivottaa tsemppiä?:D

    VastaaPoista
  2. Ihanaa Maiju ettoot ylpiä itestäs! Niin kuuluu ollakkin! :) Toivotaa että siipes kantaa ! :) Tsemppiä!!

    VastaaPoista

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !