TRAUMAPERÄINEN DISSOSIAATIOHÄIRIÖNI

Tämän tekstin kirjoittaminen on odottanut oikeaa aikaansa mielessäni jo kauan. Aihe ei sinänsä ole minulle erityisen vaikea, mutta se hankailoittaa omalta osaltaan elämääni. Minun ja muiden ihmisten välillä tapahtuneet asiat sekä esimerkiksi vanhempieni avioero muutaman vuoden takaa ovat tuoneet minut tilanteeseen, jonka kanssa elän päivittäin taukoamatta. Tätä kutsumme traumaperäiseksi dissosiaatiohäiriöksi. Mitä tämä sanahirviö tarkoittaa käytännössä? Tunnistan olotilan lapsuudestani, - ne ovat olleet pieniä hetkiä "ei mistään" syystä ja olen jopa saanut olotilan "itse päälle", mutta se on kadonnut todella nopeasti. Vasta noin puoli vuotta sitten dissosiaatiosta tuli minulle päivittäinen helvetti. Tunne ei lopu, eikä se taukoa. En herää aamuisin täysin tietoisena itsestäni aivan, kuin tunne olisi ollut pelkkä painajainen - se on jatkuvaa.

"Traumaperäinen" käsitteenä ei ole kovinkaan vaikeasti tulkittavissa, mutta "dissosiaatiohäiriö" on asia erikseen. Se tarkoittanee periaatteessa ajatusten, tunteiden ja tekojen erillisyyttä - "erillisyyden tunnetta". Henkilö ei siis kykene yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, muistojaan tai tekojaan ehjäksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisiin oireisiin luokitellaan myös psykogeeninen muistinmenetys eli amnesia. Dissosiaatio on helpoiten ymmärrettävissä kuitenkin siten, että äärimmäisen stressitilan tai trauman kohdatessaan mieli pyrkii tasapainottamaan olotilaa ja muodostaa näin ympärilleen "suojamekanismin".

Minun tarkoitukseni on kertoa teille siitä, mitä tämä kaikki merkitsee kohdallani. Noin kolmen vuoden ajan olen elänyt eritasoisen voimakkaan stressin, paineen sekä pelon alaisena yrittäen selvitä elämän haasteista. Suunnilleen 5 kuukautta sitten elämäntilanteeni oli kaikelta osin epäselvä, vaikka päällisin puolin kaikki olikin kunnossa. Huoli tulevaisuuden onnistumisesta sekä omien tavotteiden ja haaveiden saavuttamisesta kasvoivat äärettömiin mittasuhteisiin. On yllättävän vaikeaa olla luonteeltaan ihminen, jonka on välttämätöntä tietää minne on menossa.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa asia, joka sekoitti päätäni. Olin vuosia yrittänyt olla vahva ja selviytyä kaikesta ainoastaan Äiti tukenani. Kamppailin tuolloin paljolti yksinäisyyden kanssa - parasta olisi ollut purkaa asioita jonkun kanssa, mutta samaan aikaan hylkäsin jokaisen lähelleni tulleen ihmisen. En vain kaivannut ketään tarpeettoman lähelle, vaikka miltei yksin asioideni kanssa olinkin.

Elämäntilanteeni opiskelun suhteen otti uuden suunnan kuin tilauksesta kaiken pitkällisen odottelun jälkeen. Yksi suurimmista unelmistani oli toteutumassa. Lähdin kohti uutta seikkailua, mutta mutkatta matka ei taittunut. Suuret odotukseni kaatuivat ongelmien alle. En pystynyt antamaan henkisesti itsestäni enempää ja sain kuulla siitä miltei päivittäin. Yritin sivuuttaa kaikin voimin henkilökohtaiset tuntemukseni ja hoitaa velvollisuuteni, mutta mikään tekemäni ei tuntunut olevan tarpeeksi. Ongelmat ihmiskemioiden välillä kärjistyivät lyhyessä ajassa sellaisiksi, että pian huomasin jo odottavani tämän elämänvaiheen päättymistä enemmän kuin mitään. Koska kyse oli opiskelustani, en vain aluksi voinut lähteä, vaikka henkisesti mittari hälyytti jo uhkaavasti punaisen puolella. Jokainen päivä oli itku kurkussa odottamista ja puolet viikonlopusta kului pahalla mielellä arkea peläten. Taistelu odottamisen päättymisestä päättyi odottamiseen...

Tänä aikana tunnustelin olotilaani ja huomasin eläväni voimakkaan stressiaallon keskellä. Tuntemattoman silmään käytöksessäni ei näkynyt mitään poikkeavaa - tervehdin, hymyilin, keskustelin, suoritin minulle määrätyt tehtävät miltei annettujen ohjeiden mukaisesti laskematta mukaan satunnaisia huolimattomuusvirheitä tai muististani tipahtaneita pikkuasioita. Sisälläni tunne on kuitenkin täysin erilainen. Elän kuin unessa tiedostamatta täysin itseäni tai tekemisiäni tai voimatta täysillä tarttua hetkeen. Lukeminen on todella vaikeaa, katsee keskittäminen tekstiin...keskittyminen mihin tahansa, asioiden muistaminen...

Tällainen siis olen helpon päivän sattuessa, jollainen minulla useimmiten onkin. Huonompina hetkinä saatan huomata tiliotteestani menneeni taksilla jonnekkin edellisenä päivänä, mutta minulla ei ole aavistustakaan kenen seurassa ja missä olen ollut. Saman tyyppisiä tilanteita on tapahtunut useasti, olen esimerkiksi ottanut ruoan uunista ja syönyt noin tuntia ennen, kuin olen päättänyt mennä hetkeksi päiväunille. Hetken päästä herään sydän kurkussani kauhusta ajatellen "ruoka on jäänyt uuniin !!" Tällaista toki sattuu varmasti kelle tahansa, mutta minä en ole koskaan ollut sellainen - minä tiedostan tämän johtuvan äärimmilleen venyneestä stressistä.

Eikö minua sitten pelota tauotta jatkunut kummallinen olotilani, jossa en tunne olevani oma itseni? Ei oikeastaan, - ei minua pelota. Toimin normaalisti kuten ennenkin, sillä dissosiaatio on vain yksi haittatekijä kaiken muun hyvän rinnalla elämässäni. Pahimpia ovat kuitenkin illat, jolloin on aikaa pysähtyä miettimään - silloin saan toisinaan ahdistuskohtauksia, mutta olen oppinut nopeasti käsittelemään kaiken.

Kävin läpi noin viikon mittaisen jakson, jonka aikana voin silmin nähden todella huonosti. Alkoivat nielemisvaikeudet, voimakas pahan olon tunne ja mitä tahansa yritin syödä, kaikki tulivat ylös. Tärisin stressistä, kurkussani tuntui ylitsepääsemätön este, vatsassani oli tonni perhosia, minua oksetti enkä saanut siksi syötyä mitään. Aamulla heräsin oksettavaan oloon ja nälkään. Noidankehä jatkui pahan olon syystä toiseen ja se aiheutti pahaa oloa. Onneksi asioita järjestelemällä sain tarinan päätökseen ja vaikka se maksoikin mahdollisuuteni valmistua unelmieni alalta, olen henkisesti paremmassa kunnossa. Kaiken kaikkiaan on itsestään pidettävä aina ensimmäisenä huolta.

Millainen oloni on nyt, kun taakka harteillani on hieman kevyempi? Voin hyvin, vaikka erillisyyden tunne tai dissosiaatiohäiriö itsessään ei ole poistunut minnekkään. Minulla on tulevaisuus jälleen edes jonkinlaisessa järjestyksessä ja olen saanut ajatuksiini apua. Olen laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja ymmärtänyt paljon omista henkisistä rajoistani sekä siitä, että mitä tahansa tekisinkin, en voi vaikuttaa kaikkeen. Karma vain tuppaa järjestämään asiat mieleiseensä järjestykseen, mutta jokaisesta käänteestä on löydettävä valoisa puoli, sillä se on tie selviämiseen.

Mitä sitten tulee parisuhteeni ja dissosiaatiohäiriön rinnastamiseen samalle elämänpolulle, olemme puhuneet Samin kanssa olotilastani jonkin verran. Hän on huolissaan ja osaa auttaa minua omalta osaltaan todella hyvin. Hän ei ole kuitenkaan sen suuremmin kiinnostunut tai hädissään siitä, miten asia muuttaisi parisuhdettamme, sillä hänen mielestään minusta ei ulospäin huomaa mitään erityistä, lukuunottamatta sitä, että kyselen häneltä jatkuvasti asioita, joita en vain kykene muistamaan. Henkilökohtaisesti koen itseni jollain tasolla huonoksi kumppaniksi, sillä toisinaan en kykene olemaan täysin läsnä. Päästessäni sinuiksi asian kanssa, ajattelen kuitenkin meidän selviävän yhdessä paremmin kuin hyvin. Sami on kohtelias ja hyvä tuki kaiken tämän suhteen.

Käyn tällä hetkellä mukavalla terapeutilla purkamassa tuntojani sekä ajatuksiani 3 kuukauden arviointijakson ajan. Sen jälkeen siirryn minulle räätälöityyn psykoterapiaan, jonka toivon auttavan minut takaisin entiseen olotilaani. Terapian alkamisen myötä olen oppinut tunnistamaan myös monia "pelkojani", esimerkiksi sitä, mistä johtuu tunne siitä, että joku seisoo iltaisin sänkyni vieressä tai makuuhuoneen ovella. Tai mistä juontaa juurensa ahdistus ovi kiinni olevassa huoneessa odottaen, milloin joku avaa oven ja alkaa käyttäytyä uhkaavasti. Tämä kaikki kertoo menneisyydestäni, jonka tapahtumia tuolloin pidin täysin harmittomina riitatilanteina. Nykyään olen jokseenkin herkkä kaikelle tapahtuvalle - mikäli kohtaan jotakin menneisyydestäni muistuttavaa, on minulle aivan tavallista nähdä vähintään yhtenä seuraavana yönä todella ahdistavaa ja väkivaltaista painajaista. Tiedostan kuitenkin mistä kaikki tämä johtuu, eikä minulla ole hätää asian suhteen.

Lähinnä olen jonkin verran huolissani tulevaisuudestani, sillä kuitenkin tavoitteenani on opiskella, valmistua, opiskella jälleen, valmistua sekä työskennellä jollakin haaveideni aloista. Mitä, jos en koskaan valmistu? Mitä, jos en koskaan pääse läpi pääsykokeista, sillä mikään lukemani ei jää päähäni yhtä helposti kuin ennen? Mitä jos en koskaan voi käydä työssä? Mitä, jos kaikki mitä halusin, jää saavuttamatta? Paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia, joihin vain aika osaa kertoa tarinan lopullisen päätöksen. Lopputulema on kuitenkin se, että minä rakastan elämääni kaikesta huolimatta, vaikka se tällä hetkellä onkin hieman "oudon oloista".

6 kommenttia:

  1. Tää postaus oli tosi mielenkiintoinen ja ihanan avoin. Voin kyllä samaistua suhun tosi hyvin, koska itellä on paniikkihäiriö ja ainaki osa sen oireista on tosi samantapasia kun tässä sun jutussa. Voimia, toivottavasti terapiat helpottais sun oloa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos paljon mukavasta palautteestasi. Olen iloinen, että pidit tekstistä :-) Toivotaan, että terapiasta on apua. Odotan todella innolla psykoterapiaa ja sen tuomia haasteita sekä vaikutuksia. Tsemppiä sinnekkin elämään paniikkihäiriön kanssa, -pysykäämme vahvoina ! :-)

      Poista
  2. Ihana kun olet niin avoin <3 Tykkään muutenkin tosi kovasti sinun blogin ilmeestä ja tunnelmasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, awww, kiitos hurjasti ihana Iina <3 :-)

      Poista
  3. Tykkäsin sun tavasta kirjoittaa. Itelläni on dissosiaatio todettu vasta ja oireita ollut puoli vuotta. Alan vasta jotenkin ymmärtämään tätä, mutta just se ettei aina ole oikein oma itsensä, tuntuu et on ihan hukassa. En osaa oikein auttaa itseäni kauheasti. Tervetuloa myös minun blogiini, vasta aloitin ja tykkään kirjoittaa, mut en tiedä saanko siitä semmosen et muutkin tykkää sitä lukea. Voimia sinulle kovasti ja jatka kirjoitusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta, omakohtaisesta ja tsemppaavasta kommentista :-) Toivottavasti jäät seurailemaan blogiani, sillä dissosiaatiohäiriöstä tulee ajoittain lisää tekstiä, se kun on arkipäivääni nykyään :-) Luen tosi mielelläni myös sinun blogiasi aiheesta ! Linkkaisitko? :-)

      En tiedä, miten muutoin tässä voisi itseään auttaa, kuin harjoittelemalla tietoisesti läsnäoloa, mutta vaikeaahan se on, asiat kun välillä tuntuvat vain pahenevan :P Mukavan lämmintä kesää ja kaikkea hyvää jatkoon ! Toivottavasti saan blogisi luettavakseni piakkoin ! Kiitos, että kommentoit !

      Poista

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !