TAHDONKO MINÄ LAPSIA?

Minä en ole koskaan varsinaisesti rakastanut lapsia - olematta toki liiemmin tekemisissäkään heidän kanssaan. Näin ollen ajatukseni vanhemmuuteen liittyen yhdistyvät elämään, kuolemaan ja kaikkeen siihen, mikä sijoittuu näiden asioiden väliin. Kirjoitettavaa aiheesta siis varmasti riittäisi, mutta en voisi väittää kaiken puhtaasti liittyvän pelkkään mielipiteeseeni omasta äitiydestäni.

Varhaisteiniydessäni vahdin naapurini lapsia ja voinpa sanoa, että melko ihania silti olivat, vaikka mitään sen suurempaa kiintymystä en heihin muodostanutkaan. Silti tuo pieni poika aina juoksi piha-aidan viertä sydäntä särkevästi nimeäni huutaen minun kulkiessani heidän talonsa ohitse. Hän oli suloinen, mutta suhtautumiseni lapsiin on kokenut kylmettymisen sitten viimevuosien. Biologinen ajatusmaailmani ei ole kertaakaan kahteenkymmeneen vuoteen heittänyt kärrynpyörää nähdessäni vauvan - en vain ole erityisesti innoissani. Haaveilen hamassa tulevaisuudessa ihanista häistä ollessani siihen valmis, en lapsista.

Kun tänään ajattelen lapsia omassa parisuhteessani, tuntuu tämä mielikuva todella kolkon kaukaiselta ja jopa jossain määrin oudoksuttavalta. Kuvaillakseni tunnettani tarkemmin, ajattelen lapsen kolmantena objektina - jonakin ulkopuolisena. En koe olevani missään määrin "äitihahmo". Olen kuullut sanottavan, että omia lapsiaan oppii rakastamaan miltei heti heidät saatuaan. Silti mielestäni vastuullista vanhemmuutta on olla ryhtymättä äidiksi, mikäli se ei ole ehdottoman oikea ratkaisu.

Toki ehkä jonakin päivänä tahtoisin suoda mahdollisuuden Äidilleni sekä mieheni vanhemmille saada lapsenlapsia ja itselleni oppia rakastamaan jotain, joka on tehty osaksi minun verestäni. Aika ei vain ole hetkiin sopiva. Minä tahdon elää itse vielä "lapsena" - edes hetken. Toisaalta aika vähenee päivittäin, mutta minä en tahdo äitiydestäni suorittamista tai orjuutta biologisen kellon tikityksessä. On oltava todella valmis voidakseen sanoa olevansa täysin vastuullinen.

Mahdollisten tulevien lasteni lukumäärä on aina ollut minulle ehdoton - yksi lapsi on riittävästi. Jos selviydyn yhdestä saadessani hänestä kasvatetuksi kunnollisen, muita huomioonottavan kansalaisen, on minun työni tehty. Minä en vain näe itseäni vanhempana. Syytä siihen miksi lähiaikoina olen ajatellut asiaa tuskin on olemassakaan. Ikänikää on tuskin siihen vastaus, olenhan vasta 21. Ehkä olen vihdoin ymmärtänyt ajan kuluvan ja sisäistänyt ettei kukaan meistä ole tullut jäädäkseen. Lasten tekeminen ei kuitenkaan olisi ratkaisu ajankulun pysäyttämiseen.

Entä mitä tekisin, jos nyt saisin tietää tulevani äidiksi? En lähde aiheesta edes kirjoittamaan paria riviä enempää, koska minä en tiedä yhtä selkeää vastausta, sillä kuitenkin koen, että yhtä lailla kuin yksikään lapsi ei ansaitse jäädä syntymättä, ei yksikään lapsi ansaitse vanhempaa, joka ei tahdo tulla vanhemmaksi. Lapsen tulee mielestäni olla toivottu.

Asia ei siis lopulta ole niin mustavalkoinen, sillä minä voisin väittää tulevaisuudessa tahtovani todella lapsen - yhden, mutta minun on elettävä ensin aikaani ennen lasta, sillä pelkään menettäväni jotakin, vaikka vanhemmuus varmasti tuokin mukanaan korvaavia tekijöitä menetettyjä enemmän. Kunnioitan suuresti jokaista vastuullista äidiksi ryhtyvää, sillä omien ajatusteni pohjalta totean, ettei jokaisesta ole äidiksi, ei ainakaan milloin tahansa. Yhtä suuresti kunnioitan myös heitä, jotka tästä kunniatehtävästä kieltäytyvät kuunnellakseen omaa itseään rehellisesti.

Ja miten pääsemme keskustelemaan aiheesta "kaikista ei ole äidiksi"? Oma Äitini on Äiti isolla Ä:llä. Hän on minun tukeni ja turvani. Ei ole asiaa, josta Äidilläni ei olisi tietoa. Koenko itse olevani edes alkuunkaan samalla polulla hänen elämänkokemuksensa kanssa, vaikka elämällä tietoni karttuvatkin päivittäin, enkä koskaan silti voisi tietää kaikkia asioita maailmassa, vaikka lukisin kaikki kirjoitetut kirjat? En. Miten osaisin vastata kaikkiin lapseni esittämiin kysymyksiin, kun edelleen kaksikymppisenä soitan päivittäin Äidille kysyäkseni jotakin? Niinpä.

2 kommenttia:

  1. Itse olen nuori äiti ja voin sanoa, että äitiyteen tai ylipäätään mihinkään elämässä ei ole "täydellistä hetkeä". Jos sitä jää odottamaan, niin jää elämä elämättä. Kuten sinä, minäkään en koskaan ollut erityisen tunteellinen lapsia kohtaan. Raskausaikanakin minun oli vaikea ymmärtää, miten elämäni tulee muuttumaan.
    Mitä voisin sanoa neuvona kaikille äitiyttä pohtiville:
    Nauti vapaudestasi. Ymmärrä, että äitiys ei ole sitä, että tietää vastauksen kaikkeen. Kukaan tässä maailmassa ei tiedä kaikkea. Äitiys on rakkautta, joka syttyy ajallaan, ei välttämättä heti syntymässä. Se on yhdessä oppimista. Mikä minua on liikuttanut kaikista eniten äidiksi tultuani, on se kun mietin tulevaisuutta, omaa vanhuuttani. Minä haluan lapset ympärilleni, lapset ovat elämä. He opettavat enemmän kuin mitkään oppikirjat. He ovat rinnallani kun vanhenen, heissä minä näen itseni ja näen elämän jatkuvan, he jatkavat siitä mihin minä jäin. Minulle mikään ei elämässä voi olla kauniimpaa kuin tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ajalla tahdoinkin tarttua kysymykseen "milloin olen henkisesti valmis", sillä vaikka voisin mahdollisesti haluta lapsen tulevaisuudessa, en olisi siihen valmis juuri tällä hetkellä - en taloudellisesti enkä henkisesti. Siten ajatellen äitiydelle on väärä ja oikea aikansa.

      Poista

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !