MINÄ PELKÄÄN KUOLEMAA

Olen lapsesta asti pelännyt kuolemaa. Tuntuu oudolta ajatus siitä, että yht' äkkiä mitään minussa ei enää ole olemassa. Toisinaan pelkään kuolemaa ahdistumiseen asti. Eräs ystäväni puhui kerran hänen äitinsä kertoneen, että kuoleman pelko oli vahvasti läsnä hänen elämässään juuri suunnilleen minun ikäisenäni. Miksi pelkään kuolemaa, kun minun tulisi tuntea itseni nuoreksi ja kuolemattomaksi?

Jokaisen kerran ajatellessani kuolemaa, päätän ajatukseni toivoen, että vielä on aikaa ikuisen elämän lääkkeen kehittämiseen, eikä minun tarvitsekaan kuolla. Pelko on elänyt kanssani aina, pienestä lapsesta lähtien. Olen aina ollut määrätietoinen ja yksi pahimmista asioista kuolemassa on epätieto siitä, miltä kuoleminen tuntuu. Entä miltä tuntuu sen jälkeen? Kuitenkin pahinta kaikista on oman itsensä menettäminen. Rakastan elämääni enemmän kuin mitään muuta, juuri sellaisena kuin se milloinkin on. Miten voisin luopua itsestäni ja kaikesta siitä mitä olen? Vieläpä niin, ettei päätös ole minun, - kuolema on väistämätön.

Pelko kuolemasta liittyy ainoastaan tapahtumaan omalla kohdallani. En pelkää kenenkään toisen kuolemaa, sillä pystyn ajattelemaan, että niin vain tapahtuu, eikä kukaan meistä voisi vaikuttaa siihen. Tietysti juoksen karkuun ajatusta Äitini kuolemasta. Toivottavasti aikaa on niin paljon, että tuolloin olen paljon kypsempi käsittämään asiaa enemmän kuin tänään.

Aihe herättää minussa samaan aikaan paljon ja vähän mutta yksinkertaisia ajatuksia. On vaikeaa käsittää sitä, että tuossa hetkessä ja siitä eteenpäin en enää tuntisi mitään. En voisi ajatella, enkä tiedostaa mitään. Kaikki ajatukseni ja tunteeni olisivat poissa. Olisi jäljellä vain tyhjyys, jota en edes itse olisi ymmärtämässä.

Entä mikäli päätyisin elämään elämäni viimeiset hetket laitteiden ja johtojen varassa, jotka pitäisivät minut hengissä välttämättömällä läsnäolollaan, mitä tahtoisin eteeni tehtävän? Olen aina ollut sitä mieltä, että raapustaisin hoitotahtooni mahdollisimman selkeästi toiveeni siitä, että minua pidettäisiin olemassa keinolla millä hyvänsä. Jopa eläminen kipujen keskellä olisi minulle elämisen arvoista elämään.

Minä en usko taivaaseen, enkä mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään. Minä uskon ruumiin mädäntymiseen, mutta silti samalla sielun säilymiseen elävien muistoissa ja ajatuksissa. Missä sitten ovat menettämäni henkilöt? Minne he ovat menneet kuolemansa jälkeen? He ovat henkisiä tähtiä elämäni kartalla. He ovat oman jälkensä minuun jättäneitä merkkipaaluja polullani. Sytytän heidän muistolleen kynttilöitä jokaisena iltana elämässäni, vaikka mikään ei palauta heitä takaisin. Minä ajattelen heitä paljon.

Kuolema on ollut ainoa todellinen pelkoni koskaan, - kaikesta muusta kun voin sanoa selviytyväni.

2 kommenttia:

  1. Olipas hyvin kirjoitettu teksti.. luultavasti meillä monella on sama pelko :s itse on olen vain päättänyt keskittyä elämään ja tekemään elämisestä sen arvoista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mukava kuulla :-) Itselläni siis kuolemanpelko liittyy pitkälti stressin aiheuttamaan ahdistukseen, muutoin tuota ajatusta ei olekaan :-)

      Poista

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !