'VAIKKEN OIKEESTI HENKEÄ SAA'

Tänään ei ollut minun päiväni, ja aivan vuorokauden viimeisille minuuteille saakka vastoinkäymiset ovat löytäneet tiensä perille. Koko kulunut viikko on ollut eräänlaista laskusuhdannetta, vaikka samaan aikaan toki olen nauttinut paljosta, ja kokenut hienoja hetkiä minulle korvaamattomien asioiden ja ihmisten parissa, enkä kiitollisempi siitä kaikesta voisi enää olla. Tänään vain...sisälläni tapahtui jotakin.

Sen paremmin osaamatta selittää tunnetta, jonka vallassa vietin silmänräpäyksen verran ajastani voin vain sanoa, että vierailin tuon hetken pisteessä, jonka avulla voin jälleen oppia tuntemaan alakuloa. Ehkä enää ei ole tarvetta ohittaa surua ja uupumusta, vaan on mahdollisuus ja voima käsitellä niitä ja todeta, ettei minun tarvitse päivittäin pystyä kaikkeen. Pohjalla käyminen jälleen tuntui eräällä tavalla hyvältä. Tuntui siltä, että minusta olisi vielä muuhunkin, kuin torjumaan tunteeni. Se tuntui helpottavalta...jopa aivan siltä, kuin olisin herännyt eloon pienen palan verran.

Istuin yksin hämärässä ryhmäliikuntasalissa itku puristaen kurkkuani. Koko tilanne oli täysin yllättävä ja absurdi. Yksikin surumielinen kappale kuulokkeistani soiden olisi saanut kyyneleet virtaamaan poskilleni, mutta järkisyistä ohitin jälleen tilanteen. Nieleskelin, kunnes sain itseni irti tuosta tunteesta. Toisaalta mielessäni taisteli ajatus siitä, että mikäli vielä oppisin osoittamaan tunteitani tai puhumaan niistä, antaisin itkun tulla tilanteesta riippumatta milloin tahansa.

Suurin ongelma piileekin siinä, ettei mikään ole niin yksinkertaista, sillä aina tulee 'se toinen hetki', jolloin tahdon kävellä pois taakseni katsomatta, sillä en vain jaksa, enkä välitä mistään. Tahdon tarvita ihmistä viereeni, mutta en osaa. Tahdon sanoa "ole siinä ja kuuntele", mutta vain kertomatta mitään kävelen pois. Sen sijaan, että itkisin jonkun olkapäähän, istun yksin pimeässä ja kasaan sirpaleiset ajatukseni ehjiksi uudelleen. Tahdon kuulla jonkun kysyvän, mitä minulle oikeasti kuuluu, mutta tahdon kertoa kaiken olevan hyvin - en sanoa, että olisin apua vailla tai väsynyt, sillä koskaan en ole tarpeeksi loppu luovuttaakseni ja lakatakseni uskomasta omiin voimiini. Enkä edes usko kenenkään voivan olla avuksi enemmän kuin olen itse itselleni.

Vain harvoille olen kykeneväinen tai halukas kertomaan, mitä ajattelen. En voi sanoa luottavani kehenkään riittävästi. Kirjoittaminen auttaa yli paljosta. Sotkuiset ajatukset ovat paperilla yksinkertaisia, eikä kenenkään tarvitse ymmärtää. Tahdon taistella vaikeista ajoista yli yksin. Tuntea itseni vahvaksi - jääden vahvaksi, vaikka haluan kaatua oppiakseni ja huomatakseni, että elän.

Olen etäällä kaikesta ja kaikista. Tuntuu yksinkertaisemmalta vain kulkea yksin ajatustensa kanssa, kuin että joutuisi selittelemään tuntemuksiaan, tai miettimään, miten ilmaista ymmärrettävästi jotain sellaista, mitä edes itse ei osaa ymmärtää. Annan vain olla. Suljen puhelimen, ja olen hetken poissa.

Iltaisin lasken hiljaa mielessäni kymmeneen ja yritän tyhjentää pääni kaikesta. Sammutan valot ja kuuntelen hiljaisuutta. Levottomia päiviä, unettomia öitä painajaisineen. Liikaa valvottuja tunteja, sekavia ajatuksia... Viimeaikoina olen pitänyt itseni kiireisenä. Kaiken rauhoituttua edes hetkeksi päädyn ihmettelemään, miten pysyn järjissäni kaiken tämän keskellä. Yksikin hetki rauhaa on petollista. Kaipaan yksinäisyyttä - hetkiä itselleni. Kuulematta ääntä ja tuntematta kosketusta... Tahdon tietää ja tuntea, että mitä tahansa tapahtuu, voin aina luottaa itseeni, enkä eläisi muiden kautta tai heidän varassaan, sillä vain yksin olen itsestäni vastuussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !