AVOIN KIRJE JOKAISELLE


Olen ollut aivan täysin romuna viime aikoina. Miettinyt kauan sitä, miten tulla kuulluksi. Ympärilläni olevat ihmiset eivät välttämättä ole lainkaan tietoisia fiiliksistäni, sillä en ole koskaan oppinut näyttämään sitä. Silti on vain otettava riski ja avattava suunsa. On kuin astuisi järven jäälle haparoivin askelin tietämättä, tuleeko yksikään askel kantamaan. Olen ollut aivan loppu, väsynyt, rikkinäinen, sanaton, hiljainen. Sellainen jälki olemassa olleesta ihmisestä, joka aikoihin peiliin katsoessa ei ole tunnistanut enää itseään. Peilistä katsoo väsynyt tyhjä kuori, joka ei ole onnellinen. Sellainen, joka kyseenalaistaa kaikkea - aivan kaikkea. Rakastetaanko minua tällaisena kuin olen? Ja se tärkein, rakastanko itse itseäni? Uskon ja tiedän, etten ole rakastanut itseäni näinä aikoina lainkaan riittämiin. 

Vaikeinta on selittää muille, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Vaikeinta on kirjoittaa tätä tekstiä. Vaikeinta on, ettei saa sanotuksi kaikkea sitä tunnetta, jonka toivoisi saavan sanat lihaksi luiden ympärille. Mutta miten voi puhua, ellei saa mitään sanotuksi? Ei löydä sanoja, tai niitä ei vain ole olemassa. Miten voisi tulla ymmärretyksi, vaikka sellaisessa tilanteessa ymmärrystä ja rakkautta kaipaisi kaikista eniten... Miten voisi olla tarpeeksi muille sillä hetkellä, kun ei kykene olemaan tarpeeksi edes itselleen? 

Olen risteyksessä, jossa eteeni asettuu valinta siitä, aionko muuttaa elämäni suuntaa, vai pidänkö kiinni hyviksi todetuista asenteista ja toimintatavoista, jotka luultavasti eivät tule viemään minua kovinkaan pitkälle.  Olen päättänyt muuttaa suuntaa, ja siksi suurin osa uskomuksistani on mennyt uusiksi. Sen lisäksi olen joutunut tarkastelemaan mennyttä elämääni useammilta näkökannoilta, kuin asiat olen tuolloin itse kokenut. Uusi katselukanta on romuttanut paljon. Paljon mennyttä on pysynyt myös ennallaan, ja asiat näyttäytyvät nyt realistisemmassa valossa kuin ennen. Useille asioille ja muistoille on jopa vihdoin tarkoitus ja järjellinen selitys. Kyse on siis suuresta muutoksesta, joka vaikuttaa automaattisesti siihen, millaisena näen itseni, ja minne tulevaisuudessa toivon olevani matkalla. Siksi kaipaan usein voivani jutella ajatuksistani jollekkin, mutta jokaisen kierroksen päätteeksi päädyn siihen päätepisteeseen, ettei kukaan sellainen, joka ei ole kokenut samaa, voi lainkaan ymmärtää sitä, mistä on kyse. 

Pohjimmiltaan niin vahva ja itsenäinen nuori nainen on muuttunut pieneksi särkyväksi tytöksi, joka haluaa istua hiljaa paikoillaan, katsoa silmiin ja kertoa itsestään ja siitä, mitä tuntee. Jokaiselle minut oikeasti tuntevalle tilanne on uusi, ja jopa jollain tapaa pelottava, sillä minua ei ole totuttu näkemään tällaisena. Olen aina ollut se, jonka puoleen kääntyä, ja nyt olosuhteiden pakosta sellainen, joka pyytää muita kuuntelemaan hetken itseään. Enemmän kuin puhetta, kaipaan läsnäoloa ja tunnetta siitä, että ympärilläni on ihmisiä, joihin turvata, mikäli maa jalkojeni alla pettäisi.

Summauksena tästä kaikesta: varmistakaa, että voitte itse hyvin, ja pitäkää huolta toisistanne. Raivatkaa kalentereista tilaa läheisillenne ja kaikille heistä, joilla on väliä. Lopulta mikään ei ole tärkeämpää, ei varsinkaan mikään sen vuoksi tekemättä jäänyt arkinen asia. Ja mikä tärkeintä...sanokaa, että arvostatte ja rakastatte. Näyttäkää se !


Rakkaudella, Maiju Kristiina 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !