"VAMMAISEKSI EN ITSEÄNI TUNNE, VAIKKA VAMMAINEN OLENKIN"

Minut on lapsesta lähtien kasvatettu siihen, etten ole saanut mitään etuoikeuksia fyysisten rajoitteideni nojalla. Ala-asteella minulle asetettiin paljon odotuksia useasta suunnasta pitäen niitä kaikkia itsestäänselvyytenä. Minulle ei ole tarjoiltu mitään valmiina. Ei ole ollut pelkästään kyse siitä, että tekisi parhaansa, vaan suurimmaksi osaksi tuli pärjätä siinä missä muidenkin, omista esteistään huolimatta. Tämä kuitenkin kasvatti vain minusta minut, enkä tule koskaan katsomaan sitä kuin vahvuudeksi.

Törmään normaalissa arjessani usein tilanteisiin, joissa älykkyyttäni arvioidaan sen perusteella, olenko liikkeellä jalan vai pyörätuolilla. Liikun normaalisti suurimman osan ajastani jalan, ja pyörätuoli astuu avukseni ainoastaan pitkiä matkoja kuljettaessa. Minut on totuttu näkemään liikkeellä kävellen, ja siksi satunnainen pyörätuolin käyttö aiheuttaa hämmennystä, ja jopa puolitutuilta saan kuulla paljolti kysyttyjä kysymyksiä siitä, mitä minulle on sattunut. 'Ei viimeisimpään kahteenkymmeneen vuoteen mitään...' Usein ihmettelen, mitä kukakin tällä kyseisellä tiedolla edes tekee. Joka kerran hämmästyn kysymystä yhtä paljon, ja ainoa mitä saan sanotuksi on "...ei mitään, miten niin...?". Kunnes vihdoin muistan, mistä on kyse. Vammani ei ole elämäni keskiö, ja mikäli elän jossakin kuplassa, ovat kuplan ainekset jossain aivan muualla kuin fyysisissä ominaisuuksissani.

Kaupan kassat ovat klassisimpia paikkoja, joissa saan henkilökohtaista palvelua ehkä noin 55-prosenttisesti sadasta. Useimmiten vain silloin, kun olen liikenteessä yksin, tai vaihtoehtoisesti kävellen. Moikkaan itse, mutta minua ei välttämättä moikata takaisin, vaan tervehdykseni saa usein takanani seisova, itselleni tuttu tai tuntematon, jolla on linjalla omat ostoksensa. Siirryn maksupäätteen eteen ja seuraan ostosten kulkua hihnalla. Kaivan maksukortin taskustani ja odotan katsekontaktia, jonka vihdoin saan ensimmäistä kertaa käynnin aikana. Parhaassa tapauksessa myyjä kysyy takanani olevalta 'pakkaatko sinä hänelle, vai minä?' Huomauttaakseni olemassaolostani vastaan tähän nopeasti, ettei kenenkään tarvitse tehdä sitä puolestani, sillä selviän siitä ongelmitta itsekin.

Muita minulle vieraita asioita ovat yliholhoaminen tilanteissa, joissa olen selvästi ilmaissut haluni ja kykyni pärjätä yksin tästä eteenpäin, tai automaattinen oletus siitä, että ollessani paikoillani olen avun tarpeessa, eikä muita vaihtoehtoja ole. Näistä ongelmaksi kuitenkin koen vain tilanteet, joissa minua autetaan vastoin tahtoani. 'Avaanko sinulle oven?' Kiitos, mutta ei tarvitse. 'Avaan sinulle silti oven ja saatan sisälle asti.' Kiitos vielä, mutta en tarvitse saattajaa. Muutaman kerran olen löytänyt itseni sanomasta lopulta jopa melko töykeästi, että 'anna nyt jo olla'. Mielestäni kerta kieltäytymistä riittää vastaukseksi. Olen tottunut ratkaisemaan ongelmia itsekseni, sillä olen koko elämäni joutunut selviämään näin. Mikäli eteeni ilmestyy liian suuri kynnys pyörätuolilla ylitettäväksi, hyppään tuolista jaloilleni, ja nostan sen kynnyksen yli.

Tietysti kuten jokainen meistä, tarvitsen minäkin apua toisinaan, mutta tahtoni selviytyä yksin niin pitkälle kuin mahdollista, on suuri. En kaipaa erityiskohtelua pyytämättäni apua, vaan mielestäni jokainen ansaitsee tasavertaisen ja hyvän kohtelun omista ominaisuuksistaan huolimatta. En halua tulla taputetuksi päähän pelkkien niiden korttien perusteella, jotka minulle on jaettu tullessani maailmaan. Tekstistäni huolimatta älkää koskaan lakatko auttamasta ketään, joka mielestänne näyttää siltä, että saattaisi olla avun tarpeessa. Ihmisten kohtaaminen ihmisenä on se, jota tarvitsemme maailmaamme enemmän. 

2 kommenttia:

  1. Hyvä teksti!Ja paljon hyviä pointteja, joita monien tulisi ottaa huomioon. Minulla on kehitysvammainen pikkusisko. Vaikka hänen vammansa on älyllinen ja vammaisuuden näkee ulospäin, alan kihistä, jos kassatyöntekijä moikkaa minua vaikka siskoni on asiakkaana. En vastaa kassalle tai sanon, että siskoni on asiakas enkä minä. Olen sitä mieltä, että avustajat osaavat kyllä puuttua peliin, jos syyst' tai toisesta vammainen ihminen ei pärjää omillaan. Siihen asti asiakkaita tulisi palvella samallatavalla ulkonäöstä tai mistään riippumatta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva, että tykkäsit :-) Kyllä sitä vaan esiintyy valitettavan paljon. Usein mukana olevat kaverit ei edes tajua tilannetta, mutta itse sen huomaa kyllä, kun ei palvella itseä vaan jotain ihan muuta, jonka oletetaan olevan seurana :-D Yksi kaveri onneksi tietää, ettei pahemmin moikkaile jos mua ei palvella henkilökohtaisesti sen seurassa :-) Enkä edes usko, että kyseinen seikka tulee esille kassatyöhön perehdyttämisessä :P Itselle ei ainakaan aikoinaan opetettu, vaikka tosin ei tarvinnutkaan, mutta kuitenkin :-)

      Poista

Kommenttiboxini on avoin kaikille näkemyksille. Kiitos, että lähetit rakentavan kommentin.

Vastaan Sinulle mahdollisimman pian !